Metsään sijoittaminen

Metsäperintö teki äidistäni säästäjän sekä sijoittajan

Äitini peri 200 hehtaarin metsäomaisuuden 17-vuotiaana, kun hänen isänsä kuoli ja äiti jäi jatkamaan tilanpitoa oman äitinsä kanssa. Tuolloin elettiin 40-luvun loppua.

Talon tehtävät olivat valtavan raskaita nuorelle tytölle. Äiti ajoi itse puita metsästä hevosella ja aurasi sekä karhitsi pellot – teki siis siihen aikaan miehelle kuuluvat työt. Puukaupat äiti hoiti myös itse, jolloin hän oppi neuvottelemaan ja tinkimään. Raha oli tiukalla. Kahden naisen maatila kärsi työvoimapulasta eikä kaikkea ehtinyt tehdä, vaikka olisi kuinka halunnut. Oma tila tuotti ruuan, mutta verot oli saatava myös maksettua.

Äiti oppi säästämään ihan kaikessa. Vanhoja vaatteita uudistettiin kääntämällä, työkaluja korjattiin ja ruoka oli mahdollisimman yksinkertaista, mutta silti terveellistä. Äitini oli uupumaton marjastaja – päivätyön päätteeksi hän lähti tuntikausiksi lakkasuolle. Kova työ, jota nuori ihminen jaksoi, tuotti rautaisen fyysisen kunnon.

Myöhemmin avioiduttuaan äidilläni jatkui sama säästölinja, ehkä pienin helpotuksin. Me lapset saimme kuitenkin joululahjoja sekä herkkuja kuten muutkin lapset. Monta kertaa huomasin, että sota-aika ja sitä seurannut pula-aika vaikuttivat äidissä vieläkin. Äiti ei uskaltanut käyttää rahaa mukavuuksiin. Moni muille ihmisille jokapäiväinen ja tavallinen hyödyke tuntui äidistä turhuudelta ja tuhlaukselta. Rintamamiestaloamme ei remontoitu lapsuuteni aikana juuri koskaan. Keskuslämmitys laitettiin, mutta mitään pintoja ei korjailtu: ne saivat olla sellaisenaan. Polkuompelukone kävi kiivasta tahtia ja kankaat ostettiin halpoina paloina Palakaupasta.

Vaikka talossa oli nyt isäntäkin niin puukaupat menivät vieläkin emäntäjohtoisesti. Isä tyytyi tähän, koska huomasi äidin taidot. Äiti tunsi metsänsä ja tiesi missä metsä oli milloinkin kypsää hakattavaksi. Pieni ja vanhanaikaiseksi jäänyt navetta ei luonnollisestikaan tuottanut hyvin. Metsärahat olivat aina hyvä lisä ja talous pysyi kunnossa, vaikka elämä ei ollutkaan leveää; mistään oleellisesta ei ollut puutetta.

Pienviljelijätiloilla oli 70-luvulla vielä valtavasti töitä, joissa tarvittiin hartiavoimia. Traktori oli jo apuna, mutta se oli pieni ja kopiton ja talvella kylmä ajopeli. Esimerkiksi kuivaheinän teko talveksi tapahtui vanhanaikaisesti: seivästämällä heinät seipäille. Talon emännän tehtäviä oli paljon. Tiloilta puuttuivat siihen aikaan palkolliset ja apulaiset ja isäntäväki selvisi yksin. Kun lapset kasvoivat, alkoi heistä olla apua talon töissä.

Vanhempani eivät koskaan pitäneet lomaa. Lomittajasysteemille he vain hymähtelivät ja jatkoivat hommiaan. Varmaan lomakin olisi ollut heidän mielestään tuhlausta, lomamatkalle lähtö ainakin. Ehkä vanhempani eivät ymmärtäneet, mistä olisivat jääneet lomalle, koska tilan työt olivat niin tiiviisti osa heidän elämäänsä ja elämäntapaansa. Tuskin he olisivat keksineet, mitä lomalla kuuluisi tehdä.

90-luvulla äiti teki suuret metsäkaupat. Iso osa metsistä oli saavuttanut hakkuukypsyyden tuolloin. Suuri tilille saapunut rahasumma pisti pohtimaan sijoittamisen mahdollisuuksia. Siihen aikaan myös maalla alettiin kiinnostua osakekaupoista. Äiti sai osakesijoittamisesta tietoa oman kylän pankista, ja siitä se sitten alkoi äidin pörssääminen, kuten isä asian ilmaisi.

Isä oli raha-asioissa ollut aina hyvin varovainen, ja äidin toimet vähän tuntuivat hermostuttavan häntä. Yläkertaan hankittiin pieni matka-tv ja siitä äiti haki näppärästi teksti-tv:n ja sieltä tiedot pörssikursseista. Äiti halusi toimia poissa isän katseen alta, ja siksi hän pakeni yläkertaan omaan ”toimistoonsa”.

Olin itse tuolloin yliopistossa ja opinnot veivät aikani niin tiiviisti, etten kovin paljon kiinnittänyt huomiotani äidin sijoitustoimintaan. Ehkä eniten asiaa pohdin kuullessani, että äiti oli ottanut lainan sijoittamista varten. Silloin mietin, että onkohan tuo nyt järkevää. Isälle emme lainasta koskaan puhuneet.

Äiti sai sijoituksillaan huomattavia voittoja. Kerran hänet noteerattiin maakunnallisessa lehdessä. Se oli listannut kuntien eniten tienaavia henkilöitä ja äitikin roikkui siellä hännillä. Olin kummissani.

Äiti ei piitannut huomiosta. Hänen mielestään tuollainen herätti vain kateutta toisissa. Naapureissakin äidin sijoitukset huomattiin ja joku kävi kysymässä jopa äidiltä sijoitusneuvoja. Meitä nuorisoa tämä vähän huvitti, mutta toisaalta oli pakko myöntää, että äidillä oli selkeästi sellaisia kykyjä ja taitoja, joista meillä ei ollut mitään käsitystä.

Noususuhdannetta seurasi kuitenkin laskusuhdanne ja äitikin menetti kaikkein parhaimmat voittonsa. Hän oli kuitenkin ennakoinut tilanteen ja kärsi paljon pienemmät tappiot kuin useimmat.

Sittemmin hän keskitti säästönsä rahastoihin. Äidin sijoituksia hoitaa tällä hetkellä sijoitusneuvoja, joten äidin ei enää tarvitse huolehtia kaikesta. Onhan äiti kuitenkin kohta 89-vuotias. Korkeasta iästään huolimatta hän vielä tutkii raportit, joita hänelle säännöllisin väliajoin sijoituksiin liittyen lähetetään. Kun kyselen, että mikä on tilanne niin hän vastaa aina, että tilanne on hyvä: hänen isänsä hänelle metsinä antama perintö on tallessa korkoineen.

Minuun itseeni vanhempieni säästäväisyys vaikutti jossakin vaiheessa kielteisesti. Jouduin tinkimään monista sellaisista asioista, joita ikätoverini saivat. Kun aloin saada palkkaa aloin myös ”ostella”. Tajusin itsekin, että ostamalla vaatteita ja kauniita tavaroita täytin lapsuuteni aineellista tyhjiötä. Korvasin nyt itselleni moninkertaisesti sen, mistä olin jäänyt paitsi. Uskon, että tämä sama tilanne on monilla muillakin ihmisillä. Tilanne jatkuu, kunnes alkaa ymmärtää toimintansa järjettömyyden ja löytää kiitollisuuden. Kiitollisuuden siitä, että on saanut elää henkisesti hyvän ja rikkaan lapsuuden. 

Nykyisin sijoitan ja säästän. Shoppailu on jäänyt taka-alalle ja löydän elämääni iloa muualta kuin turhista tavaroista. Säästäminenkin on henkisesti palkitsevaa toimintaa. Olen pistänyt merkille, että alan pikkuhiljaa lähestyä sitä ikää, jolloin äitinikin alkoi sijoittaa. Ymmärrys äitiä ja pörssäämistä kohtaan on lisääntynyt, vaikka äitini rohkeutta minulla ei tule koskaan olemaan.  Olen ehkä nyt viisikymppisenä päätynyt ajatuksissani samaan kuin hänkin aikoinaan: työuraa on 50-vuotiaana jo reilusti takana ja kohta saisi alkaa sadonkorjuun aika.